2 / Se kuuluisa yksi

Tämän alkoholipaaston myötä tulee tottakai kiinnitettyä enemmän huomiota niihin hetkiin, joissa alkoholia kulutetaan. Blogin mielenkiintoisuuden kannalta ei ole ehkä niin hyvä asia, että niitä hetkiä on minun elämässäni melko vähän jo valmiiksi. Erityisesti kunnon dokaussessioita ei ole viimeiseen kuukauteen ollut, ja ryhdyinkin jo miettimään, että voiko tänne mistään kirjoittaa.

Melkein joka viikko tulee kuitenkin käytyä jossain, missä normaalisti tulisi otettua se kuuluisa Yksi. Oli se sitten kotona kämppiksen kanssa lasi viiniä samalla kun katsotaan leffaa, tai baarissa jonkun kaverin keikalla, tiedän hyvin että silloin tulisi otettua juuri sen lasillisen verran.

Nyt voin ja aionkin puhua vain omasta puolestani. Jotkut toki ottavat sen yhden jo ihan sen takia, että se maistuu hyvältä. Laatuviini tai laatuolut, nam nam. Mutta että tuoppi Lapin Kultaa hanasta à 5 euroa pelkän maun takia? Enpä tiedä. En itse ole koskaan kuulunut niihin, jotka fiilistelevät alkoholivirvokkeiden makua. Toki hyvä viini on hyvää, ja joskus Englannissa törmännyt sellaiseen luomusiideriin, että oksat pois. Kuitenkin, saita kun olen ja tilaan sen viiden euron viinilasillisen täällä Suomessa, en selvästi ole hakemassa mitään makuelämystä. Miksi sitten edes tilaisin sen juoman, kun ei siitä yhdestä humallukaan. Korkeintaan alkaa väsyttää hieman lisää.

Alaikäisenä alkoholin nauttiminen oli varsinainen prosessi. Piti kauan etukäteen järjestää joku hankkimaan juomat, jotka sitten nautittiin jossain turvallisessa paikassa kaukana vanhempien tarkkailun alta. Prosenttipitoinen neste oli arvokasta, kun sitä ei noin vaan saanut, ja paskempaakin litkua tuli juotua. Sitten täytettiin kahdeksantoista, ja sokerisiideriä sai kaupasta ihan itse. Kuukausirahoilla ei vielä ihan ravattu baareissa joka ilta (ja kaikki hyvät baarit oli muutenkin k-20), mutta alkoholin reaaliarvo laski huomattavasti, kun sitä sai itse hankittua. Sitten täytettiin 20, mentiin opiskelemaan (vieläpä TKK:lla) ja käytiin viihteellä Kelan rahoilla. Vaikka minusta ei koskaan tullutkaan mitään klubihutsua, Teekkariphuksina tuli käytyä jos jonkin moisissa riennoissa. Alkoholia sai juuri niin paljon kuin kehtasi ostaa.

Kun jossain vaiheessa niin sanotusta ördäämisestä oli saanut tarpeekseen, ja muutenkin vaihdoin maisemaa, ryhdyin itsekin harrastamaan tätä kuuluisaa Yhtä. Ikään kuin koko aikuisen elämäni auktoriteetti kiteytyisi siihen tosiasiaan, että voin baarissa tilata lasin viiniä – asia, jota en neljä vuotta sitten voinut tehdä, tai johon kaksi vuotta sitten olin liian epäkypsä. Tilaan sitä alkoholia, koska ollaan baarissa ja minulla on siihen oikeus ja varaa. Ei kuitenkaan ole varaa ostaa sitä luomusiideriä, eikä täällä tarjoilla edes semi-OK viinejä, niin litkitään tätä Somersbytä sitten. Ihan vaan siksi koska voidaan.

Ja nyt kun en tilaa muuta kuin vettä, tuntuu se vähän orvolta. Kuin luopuisin jostain oikeudesta olla itsenäinen aikuinen. Tai kuin jäisin jonkun kerhon ulkopuolelle.

Tämä on tietysti minun näkemykseni, enkä väitä että yhden juominen on typerää tai turhaa, jos nestettä juodaan muustakin syystä kuin sen sisältämät prosentit. Omalla kohdallani vain kyseenalaistan motiivit tuhlata kymmeniä euroja kuukaudessa juomiin, jotka A) eivät maistu hyvältä ja B) eivät saa minua sen paremmalle tuulelle.

Säästetyt kustannukset sitten viimepostauksen, n. 20e

1 / Koirat Tavastialla

Eilen oli ensimmäinen ihan vakavasti otettava kiusaus luopua koko touhusta. Ei siihen mennytkään kuin kaksi viikkoa!

Oli käynyt niin hupsusti, että bilebändi Roope Salminen & Koirat  ja reggaebändi St.Rasta olivat järjestäneet itsensä Tavastialle, Helsingin ja ehkä koko Suomen legendaarisimmalle rock-klubille soittamaan. Olin uutena vuotena tutustunut muutamaan "Koiraan" ja Roopen tiesin ennestään tuttujen kautta. Mielelläni siis menin katsomaan kun jätkät tekivät historiaa.

Ennen keikkaa kokoonnuttiin ihan muulla porukalla ystäväni Jeromen luona Punavuoressa etkoilemaan. Jerome oli hyvänä isäntänä panostanut juomatarjouluun; kiwidrinkkejä ja amarettokaakaota. Minä lipitin vettä ja sitruunamehua ja yritin selitellä ihmisille että olin tosissani tämän alkoholilakon kanssa. Tekivät ne sitten minullekin holittoman kaakaon, vaikken olisi yllättynyt jos olisivat yrittäneet livauttaa sinnekin vähän prosentteja sekaan. Kiwidrinkit näyttivät niin herkullisilta että siinä melkeen taivuin. Ja kun yksi vieraista tarjosi isoa luomusiideripulloa yleiseen jakoon, vähän kismitti. Mutta vesilinjalla pysyttiin kuin pysyttiinkin.

Olen ollut Tavastialla aikaisemmin kolme kertaa, enkä koskaan tilannut vettä. Olin jättänyt rahat narikkaan koska tiesin, ettei juomatarjoiluun tarvitsisi sinä iltana tuhlata. Järkytyinkin, kun nainen tiskillä pyysi kraanavedestä euron. Kolmen metrin päästä sitä sai vessasta ilmaiseksi. Poimin siis jostain pöydästä tyhjän tuopin, huuhdoin sen ja täytin vedellä. Hyvin toimi.

Keikka oli ihan älytön. Tavastia oli loppuunmyyty ja yleisössä mahtui tuskin tanssimaan. Siinä en olisi välttämättä osannut erottaa olinko kännissä vai en. Musiikki sai pään surisemaan, ilmapiiri oli huumaava, ja vesi maistui oikein hyvälle kaiken sen hien keskellä. Vasta keikan jälkeen kun tanssilattian puoli suljettiin roudauksen ajaksi ja kaikki 600 ihmistä (joista osa tosin lähti tässä vaiheessa pois) suljettiin baarin puolelle huomasi, että jotain puuttui. Tavastian lauantaidiskoa odottelemaan jääneet ihmiset hengasivat ympäriinsä, onnittelivat bändien jäseniä ja yleisesti puhuivat kovaan ääneen. Minä olin tietysti vesiselvä, enkä viitsinyt huutaa kaiken sen melun yli keskustellakseni jonkun ihmisen kanssa. Ja minulta puuttui se sosiaalinen estottomuus mennä heittämään läppää puolituntemattomien kanssa. Vaikka he todennäköisesti olivat itse sopivasti surinoissa, etteivät olisi häiriintyneet. Oli vähän tylsää suoraansanoen, mutta uskoin sen menevän heti kun tanssiminen alkaisi. 

Eräs kaveri tuli juttelemaan, ja näin hänet ensimmäistä kertaa humalassa niin, että olin itse selvin päin. En koskaan ennemmin ollut ajatellut, että tämä olisi kännissä mitenkään erilainen. Nyt huomasin, että poika oli täysin oma itsensä, potenssiin 4. Sitä on vaikea selittää, mutta se oli varsin viihdyttävää. Toisista ei humalatilaa huomannut ollenkaan, toisista vähän liian helposti. Näihin ihmisten kännipersooniin pääsen varmaan tutustumaan myöhemminkin jos tätä vesilinjaa nyt jatkuu. 

Disko alkoi, mutta DJ ei sytyttänyt. Lisäksi flunssanpoikanen kutitteli kurkussa joten päätin lähteä kotiin ennemmin kuin myöhemmin – päätös jota en humalassa olisi todennäköisesti tehnyt. En haluaisi myöntää, että humalassa en olisi myöskään todennäköisesti halunnut lähteä, sillä pään suristessa muutenkin olisin sietänyt vähän huonompaakin musiikkia. Otin rautatientorilta bussin ja selvisin kotiin alle puolessa tunnissa. Ja parasta oli, että kun menin nukkumaan ja suljin silmät, maailma ei alkanutkaan pyöriä.

// EDIT illan arvioitu säästö kustannuksissa on arviolta pari hanajuomaa plus yöbussi onyhtäkuin noin 16e

Miksi?

Tipaton Tammikuu on monelle suomalaiselle tuttu juttu, ja monet senkin kanssa tuskastelevat. Mutta entä koko vuosi tipattomana? Ihan ilman minkäänlaista vakampaa syytä. Ihan vain huvin vuoksi. Siinä suomalaisessa on jotain vikaa.

Mutta ei minussa ole. Haluan vain kokeilla, ihan mielenkiinnosta olla kuluttamatta alkoholia vuonna 2013, ja katsoa mihin meno johtaa. Alkoholi ei ole minulle ongelma, en ole himodokaaja tai edes säännöllinen viininmaistelija. Ostan harvoin alkoholia kotiin, ja käyn välillä baareissa juomatta mitään, ihan ilman mitään uudenvuodenlupauksia. Siksi uskon vahvasti jopa pystyväni tähän.

Olen kuitenkin opiskelija. Taideopiskelija, jos ollaan tarkempia. Olen 22-vuotias helsinkiläinen nainen. Ja olen jatkuvasti alkoholia kuluttavien ihmisten ympäröimänä. On bileitä, hyviä ja huonoja, sellaisia joissa ei juurikaan juoda ja sellaisia joista ei ilman alkoholia luule selviävänsä. Mielenkiinnolla odotan juuri niitä juhlia, tapahtumia ja tilanteita, joissa oletusarvoisesti joisin. Olen aina ollut sitä mieltä että jos tapahtuma vaatii alkoholinkäyttöä ollakseen miellyttävä kokemus, tapahtumassa on jotain vikaa. Tänne tulen sitten avautumaan, kumpaan kategoriaan mikäkin kokemus putoaa.

On tässä touhussa kuitenkin jotain syvällisempääkin syytä. Vaikka monelle ne eivät ehkä vaikuta riittäviltä. En ole koskaan tehnyt kännissä mitään radikaalisti typerää, joten toistuva morkkis ei ole syy. Olen kuitenkin tullut huomanneeksi, että vaikka humalassa ajatukseni eivät siirtyisikään tekoihin, jo niiden ajatusten olemassaolo on huolestuttavaa. En tiedä onko totta, että ihminen ei tekisi humalassa mitään mitä ei saattaisi tehdä myös selvinpäin, saati päteekö sama ajattelemiseen. Olen joka tapauksessa huomannut, että alkoholin vaikutuksesta ajatukseni menevät paljon helpommin väärille reiteille, vetävät vääriä johtopäätöksiä ja saavat minut uskomaan asioita joita en selvin päin uskoisi. Ja usein ne ajatukset jäävät vielä kummittelemaan pitemmäksi aikaa, pitkään vielä krapulan hälvettyä. Ja lopulta ne johtavat tekoihinkin, ei övereihin kännisekoiluihin, vaan paljon hienovaraisempiin huonoihin ratkaisuihin.

Jos siis etsitään jotain vakavampaa syytä tälle lakolle, niin siinä se on. Pääasiassa halusin kuitenkin vain testata itseäni. Samalla nähdäkseni miten suuri osa elämääni alkoholista on tullut. Tämän päätöksen sinetöi vielä se, että vietin tämän vuoden ensimmäisen päivän elämäni järkyttävimmässä krapulassa. Saattoi olla ihan myrkytystila, luulin ihan oikeasti kuolevani. Ja olen hyvin iloinen siitä ettei ainakaan vuoteen tarvitse kokea sitä samaa.